Kai Lintunen Yhteiskunta on vielä meidän

Politiikkaa alhaalta ylöspäin

Perjantai 10.6.2016 jää historiaan. Parikin maratonia putkeen vetäissyt kilpailukykysopimus (kiky) katkaisee maaliviivan nauhan ja tasavallan presidenttikin liittyy kokonaisten onnittelujen esittäjien joukkoon. Samana päivänä alkavassa Kokoomuksen puoluekokouksessa siitä voi kuitenkin puhua vain kuiskauksin.

Suuri enemmistö kokoomuslaisista on tyytyväisiä siihen, että merkittäviä talouspäätöksiä on nyt vihdoin pystytty tekemään. Samaan aikaan puolue on edelleen ja ehkä enenevästi sisäisen ristiaallokkonsa vanki. Kokoomuksen yrittäjälaitaan on kiky-prosessissa agitoitu sellaisia pelko-/pettymyskertoimia, että edes ministerit eivät uskalla puolustaa omia päätöksiään.

On selvää, että kilpailukykysopimus on askel oikeaan suuntaan. Suomen vienti ei edelleenkään vedä ja kilpailukykyä parantavia devalvaatiotoimenpiteitä on käytännössä pakko tehdä. Kyky sopia kilpailukykyyn vaikuttavista työehdoista ammattiliittojen kanssa kertoo suomalaisen yhteiskunnan poikkeuksellisesta luottamuspääomasta, jolle on hyvä rakentaa jatkossakin.

Kävi puoluekokouksessa mitä tahansa, vanha peli kuitenkin jatkuu.

On paradoksaalista, että myös paikallinen sopiminen etenee vahvasti osana liittojen tekemää sopimusta, mutta ei järjestäytymättömien työnantajien puolella. Yrittäjien etujärjestö haluaa nähdä sopimistekniikkaan liittyvät kysymykset ideologisina ja itse sopimiskykyä tärkeämpinä tekijöinä. Toisin kuin etujärjestö väittää, mitään järjestäytymispakkoa pakettiin ei sisälly.

Samalla on selvää, että kiky-pakettia ei revitä auki paikallisen sopimisen takia. Tarvittaisiin siis puolueelle tärkeässä asiassa osaavaa neuvottelijaa, joksi kukaan Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaista ei ole ilmoittautunut. Käytännössä puolue on - kumma kyllä - jälleen asettamassa kilpailevan porvaripuolueen ajajan pallille keräämään kansalta hallitustyöskentelyn luottamuspisteet.

Politiikka on rikki, mutta ei kaikkialta

Ei ole turhaan sanottu, että politiikka on rikki. Sillä on viitattu yleiseen poliittiseen päätöksentekokykyyn, mutta kyse on paljon laajemmasta asiasta. Myös puolueiden poliittinen järjestelmä on kriisissä. Se näkyy siinä, että välimatka politiikan ylätason ja käytännön arkitason välillä alkaa olla tähtitieteellinen.

Kelpo johdatuksen politiikan onttouteen nykymaailman vauhdissa saa EVA:n pamfletista. Maailma on auennut ja poliittisista kansalaisista on valinnanvapaudessaan tullut malttamattomia toimijoita. He eivät suostu kykkimään puisevissa kokouksissa, jotka eivät näytä vaikuttavan yhtään mihinkään, ei ainakaan heti tänään tai huomenna.

Samaan aikaan arkipolitiikan tasolla sadat ja tuhannet puolueiden asettamat luottamushenkilöt ja aktiivit vaikuttavat näissä tärkeinä pitämissään kokouksissa voimanaan luja usko siihen, että näin demokratia toimii: on keskusteltava, on tehtävä päätöksiä ja on seurattava, että päätökset toteutuvat. Alhaalta ylöspäin.

Minulle he ovat politiikan todellisia sankareita, sen rikkinäisyyden korjaajia: äitejä, jotka huolehtivat lastensa päivähoitomaksujen rajujen korotusten käytännön seurauksista. Isejä, jotka kaavoittavat yrityksille työpaikkojen käytännön edellytyksiä.

Mitä tällä on sitten tekemistä Kokoomuksen puheenjohtajavalinnan kanssa?

Se, että yksikään ehdokkaista ei suoralta käsin täytä kaikkia niitä vaatimuksia, joita puolueen vetäjälle näissä nykyolosuhteissa on asetettava.

Kyse ei ole mistään mahdottomista vaatimuksista.

Ensinnäkin tarvitaan kokemusta politiikasta kenttätasolta alkaen. Poliittisen broilerin tasolle ei ole syytä sukeltaa, mutta kenttä, sen toimijat ja politiikan arki tulisi olla läheinen muutoinkin kuin kampanjoinnin aikaisen kättelykierroksen johdosta.

Toiseksi, tarvitaan aitoa johtamisosaamista nykypäivän standardein. Poliittisessa laajassa kansanliikkeessä on tärkeää toimia joukkoja kokoavana, ei joukkoja jakavana voimana. Oikean tai vasemman laidan rynnistelystä saa myyvää mielikuvamarkkinointia, mutta kansanliikkeen vastuullisen johtamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Nykypäivänä poliittinen johtajuus on ennen kaikkea johdettavien mobilisointia, vastuuttamista ja heidän ajatustensa kiteyttämistä ja aktivointia poliittiseen työhön. Puolue on yhteisö, ei yritys. Johtaja edustaa koko liikettä - ei itseään. Persoona on silti laitettava peliin.

Kolmanneksi, tarvitaan laaja-alaista osaamista suomalaisesta yhteiskunnasta. Ei riitä, että kertoo mitä tehdään - samalla on myös kerrottava poliittisen realismin nimissä, miten päämäärään päästään. Mitä paremmin politiikan kentän ja lainsäädännöllisen ympäristön tuntee, sitä paremmat edellytykset tähän on.

Pakkolainsäädännöllä runnomalla sidosryhmistä ja seurauksista välittämättä on yksi tapa ilmaista asia. Sillä vedotaan populistisesti ja tunteiden tasolla lähinnä autoritäärisen johtamismallin ja valtapolitiikan kannattajiin. Lakkoilkoon sitten, poliisit töihin!

Aloittamalla laaja-alainen prosessi toista osapuolta kunnioittaen ja prosessista oppien taas toinen. Sillä on osaavissa käsissä taas mahdollista vedota paljon laajempiin joukkoihin ja osallistaa ihmisiä toimimaan asian puolesta. Auttaa kovasti, jos ymmärtää suomalaisen kansallisen kertomuksen, suomalaisen kansanluonteen.

Ja mitä tästä opimme?

Kokoomus on tuuliajolla puoluekokouksen jälkeenkin, koska kukaan nykyisistä puheenjohtajaehdokkaista ei suoraan täytä tehtävän vaatimuksia. Ehkä uusi puheenjohtaja kasvaa tehtäväänsä. Ehkä uusi puheenjohtaja oppii nöyrtymään, skarppaamaan tai avaamaan ajatuksensa laajemmin ja paremmin.

Tai ehkä jonain päivänä Kokoomus oppii kasvattamaan omat johtajansa sekä politiikan kentän että ns. oikean elämän kokemuksen kautta, alhaalta ylöspäin, kentän leveille harteille nousten ja nostettuna. Politiikan tähdenlentojen sijaan Kokoomus tarvitsee politiikan kestotähtiä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

"Auttaa kovasti, jos ymmärtää suomalaisen kansallisen kertomuksen, suomalaisen kansanluonteen."

Vahvan johtajan kaipuu on syvällä suomalaisuudessa ja nimenomaan kokoomuksessa. Ensin palvottiin tsaaria, sitten saksalaista kuningasta ja vielä 1980-luvulla Kekkosta.

Nyt taustalla on taas Venäjän vahva johtaja ja kansainvälisen tilanteen kiristyminen. "Minun kokoomustani johdetaan," linjaa Petteri Orpo. Tuolle nauretaan vielä sadan vuoden päästä.

Käyttäjän kailintunen kuva
Kai Lintunen

Koskela/Lammio -vertailu toimii tässä vieläkin. Suomalaista on vaikea käskeä, varsinkaan valtakunnan rajan yli.

Toimituksen poiminnat